Olin tänään ääniterapeutin arviossa. Mukavan oloinen terapeutti, joka suhtautui avoimesti valintaani kieltäytyä botoxista ja etsiä muita keinoja. Hän uskoi myös, että näitä muita keinoja on, mutta niitä vain ei ole tutkittu ja useimmat ihmiset eivät jaksa lähteä tekemään niin paljon töitä itsensä kanssa kuin mitä äänen uudelleen opettelu vaatii.
Tätä minun on hirveän vaikea käsittää: jos vaihtoehtona on antaa halvaannuttaa omat äänihuulet botoxilla muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan tai tehdä (paljon) työtä sen eteen että ne kuntoutuvat pysyvästi, miten on mahdollista että juuri kukaan ei valitse jälkimmäistä? Ehkä siksi, etteivät myöskään lääkärit suosittele sitä vaihtoehtona. Ja ymmärrän kyllä, että ammattini puolesta minulla on tässä asiassa etulyöntiasema ja paljon sellaista tietoa ja taitoa, jota kaikilla ihmisillä ei ole.
Kerroin ääniterapeutille, mitä asioita olen selvittänyt ja mitä olen tähän mennessä tehnyt. Hän totesi heti, että tiedän tästä häiriöstä enemmän kuin hän, mutta lähtee mielellään kanssani tutkimaan tätä eteenpäin, mikä oli ilahduttava asenne.
Tuntuu, että kukaan ei tiedä tästä häiriöstä oikein mitään. Vaikuttaisi siltä, että spasmodista dysfoniaa tai ylipäätään dystonioita ei niin kovin intohimoisesti tutkita. Mutta kun ongelma tulee omalle kohdalle, motivaatio on ihan toisella tavalla pakottava.
