Norman Doidge, neuroplastisiteetti ja lääketieteen paradigman muutos

Tämän ääniongelman myötä olen lukenut paljon neuroplastisiteetista eli aivojen muokkautuvuudesta. Kesän aikana luin Norman Doidgen kirjaa "The Brain´s way of Healing". Referoin nyt siitä joitakin keskeisimpiä ajatuksia.

Aivojen ja hermoston toimintaan liittyvä paraneminen tapahtuu usein kehon ja aistien kautta. Nämä ovat ne reitit, joiden kautta aivot ovat yhteydessä maailmaan ja näin ollen ne myös tarjoavat kaikkein luonnollisimman ja vähiten tunkeutuvan tavan vaikuttaa aivoihin.

Aivojen ja kehon välillä on jatkuva kaksisuuntainen yhteys. Aivot lähettävät signaaleja kehoon, keho puolestaan lähettää signaaleja aivoihin. Näin ollen aivot ovat aina yhteydessä kehon toimintoihin ja aistien kautta myös ulkomaailmaan. Tätä kaksisuuntaista yhteyttä voidaan käyttää paranemisen fasilitoijana.

Kun puhutaan neuroplastisiteetista, puhutaan kokonaisen lääketieteellisen paradigman muutoksesta. Doidge kuvaa sitä, miten moderni lääketiede kehittyi modernin tieteen myötä. Tämän modernin tieteen näkemys oli pystyä hallitsemaan luontoa. Tieteen kehitys otti vaikutteita sodankäynnistä ja monet lääketieteen metaforista ovatkin varsin sotaisia: "taistelu sairautta vastaan", "sota syöpää vastaan", "sairauden päihittäminen" ja "lääkärin määräykset". Lääketiede kehittyi ja sen myötä yhä tehokkaammat lääkkeet ja kirurgiset operaatiot. Edelleen näillä tunkeutuvilla operaatioilla on paikkansa, mutta kaikenlaisten häiriöiden kohdalla "hyökkäys" ei ole toimivin hoitomuoto. Tässä "taistelussa tauteja vastaan" potilaan keho nähdään lähinnä taistelukenttänä ja potilas itse on passiivinen, avuton sivustakatsoja. Taistelu käydään lääkärin ja taudin välillä. Kun lähdetään puhumaan neuroplastisiteetista uutena hoitomuotona, joudutaan muuttamaan koko käsitystä ihmisestä passiivisena potilaana ja kahden vastavoiman taistelukenttänä. Neuroplastinen kuntoutuminen vaatii potilaan aktiivista osallistumista omaan hoitoonsa. Ajatus ei ole uusi - jo Hippokrates näki kehon itsessään suurimpana parantajana, lääkärin ja potilaan työskennellessä yhdessä luonnonvoimia hyväksikäyttäen, auttaen kehoa aktivoimaan omat parantavat voimansa. Tässä näkökannassa lääketieteen ammattilainen ei keskity vain potilaan vammoihin tai ongelmiin, vaan myös etsii niitä terveitä ja toimivia alueita, jotka saattavat olla piilossa ja joiden kautta paranemisen avaimet voivat löytyä.

Tämä on siis ensimmäinen lähtökohta. Ihmisen on lähdettävä itse aktiivisesti tutkimaan omaa sairauttaan tai häiriötään ja harjoittamaan auttavia asioita. Tämä edellyttää toisenlaista suhtautumista mihin olemme tottuneet. Tilanne ei korjaannu lääkärikäynnillä, pillerillä tai injektiolla. Meidän on itse alettava tekemään asioita toisin.

Neuroplastisiteetissa on kyse hermostollisten yhteyksien joustavuudesta ja muutoskykyisyydestä. Kun puhutaan neuronien uudelleenkytkennöistä, tarkoitetaan muutoksia, jotka tapahtuvat synapseissa, joko vahvistaen ja lisäten tai heikentäen ja vähentäen yhteyksien määrää hermosolujen välillä.

Neuroplastisiteetin kaksi keskeisintä lakia ovat:

1) "Neurons that fire together, wire together" ("Hermosolut, jotka laukeavat yhdessä, kytkeytyvät yhteen")
Toistuva kokemus johtaa rakenteellisiin muutoksiin aivojen hermosoluissa, jotka prosessoivat tuota kokemusta, vahvistaen näin synaptisia yhteyksiä. Kun mitä tahansa toimintaa toistetaan riittävän monta kertaa, siitä vastaavat hermoyhteydet laukeavat yhä nopeammin, vahvemmin ja selkeämmin. Näin ollen nämä eniten käytetyt yhteydet tulevat tehokkaimmiksi ja yhä paremmiksi suorittamaan omaa tehtäväänsä.

2) "Use it or lose it" ("Käytä sitä, tai menetä se") - "Neurons that fire apart wire apart" ("Hermoyhteydet, jotka laukeavat eri aikaan, irtoavat toisistaan")
Tämä sääntö on käytännössä edellisen käänteinen. Kun lopetamme tekemästä tiettyä toimintoa pidemmäksi aikaa, siitä vastuussa olevat hermoyhteydet heikentyvät ja surkastuvat ajan mittaan. Voimme käyttää tätä myös hyväksemme: jos haluamme päästä eroon haitallisista yhteyksistä, meidän tulee löytää tapoja olla käyttämättä niitä - tällöin kytkennät hiljalleen purkautuvat.

Spasmodisessa dysfoniassa äänihuulia säätelevä hermoyhteys toimii väärin - kun äänihuulten pitäisi aueta, ne sulkeutuvat (adduktorinen SD) tai kun niiden pitäisi sulkeutua, ne jäävät auki (abduktorinen SD). Näin ollen neuroplastisen kuntoutumisen perustana on muuttaa toimimaton yhteys. Meidän pitää siis löytää tapoja käyttää ääntä, jotka eivät vahvista äänihuulten spasmia vaan päinvastoin auttavat rakentamaan niitä yhteyksiä, joissa ääni toimii ja vahvistaa niitä.

Jo neljä kuukautta toimivaa ääntä

Pahoittelen pitkää hiljaisuutta. Näyttää vain olevan niin, että kun ongelma ei ole päällä, sitä ei ole tarvetta myöskään miettiä - ja silloin siitä ei saa aikaiseksi kirjoittaakaan. Ääni on siis toukokuun puolivälistä asti ollut toimiva. Monesti tästä jollekulle kertoessani olen sanonut, että "olen ollut jo neljä kuukautta oikeastaan ihan normaali" - ja tämähän herättää aina suurta huvittuneisuutta :)

Edelleenkään en ihan tiedä, mikä tilanteen pitää hyvänä. Olen ollut nyt puoli vuotta gluteenittomalla ruokavaliolla (koska epäilen olevani gluteeniyliherkkä ja siitä voisi johtua B12-vitamiinin imeytymättömyys, joka voi vaikuttaa hermostoon) ja syönyt B12-vitamiinia (metyylikobalamiini), B9-vitamiinia (metyylifolaatti), magnesiumia ja sinkkiä. Olen virkeämpi, nukun paremmin ja vatsani voi paremmin, joten ainakaan haittaa näistä muutoksista ei ole ollut. Sitä en osaa sanoa, kuinka suuri vaikutus niillä on hermoston toimintaan. Ääniharjoituksia en ole tehnyt nyt enää säännöllisesti kun ääni toimii. Mutta edelleen kyllä laulelen ja tarvittaessa availen ääntäni erilaisin keinoin. Neuroplastisiteettiharjoituksilla (joiksi kutsun niitä harjoituksia, joilla sain ääneni kulkemaan silloin kun se oli huonossa jamassa - käytännössä siis uudenlaisten hermoyhteyksien aktivointi esim. puhetta hidastamalla, äänensävyä muuttamalla, laulamalla ja puhumalla vuorotellen, äänentuotto kummallisissa asennoissa) oli selvästi iso merkitys äänen palauttamisessa, mutta niitäkään en ole enää tarvinnut.

Ehkä keskeisin pysyvä muutos, jonka huomaan, on puhetavan muutos. Olen oppinut puhumaan kevyemmin. Ääni ei putoa enää kurkkuun enkä väsyneenä tai kuormittuneenakaan ala käyttää painetta äänentuotossa. Muistutan itseäni "höyhenenkeveästä asenteesta" - jos ääni takkuilee, älä lisää voimaa, vaan vähennä sitä. Tätä jouduin jonkin aikaa opettelemaan, mutta nyt se on niin automatisoitunutta, että ääneni toimii itsestään kevyemmin. Ehkä puheäänen korkeuteni on hieman myös noussut ja äänestä on tullut elävämpi, soivempi. Mistään keinotekoisesta puhetavasta ei siis ole kyse, vaan paremminkin äänen luonnollisen elävyyden palauttamisesta. Minulla on on vuosia (ellei vuosikymmeniä) ollut taipumus tietyissä (erityisesti virallisissa) tilanteissa puhua vähän monotonisen "vakuuttavasti" ja väsyneenä ääni on pudonnut matalaksi, soinnittomaksi ja kireäksi. Kireys on vähentynyt - ehkä minusta on samalla tullut leppoisampi tyyppi :)

Edelleenkään en tiedä, miten pysyvä tila tämä on. Mutta taidan olla jo todiste sen paikkansapitämättömyydestä, etteikö spasmodisesta dysfoniasta voisi kuntoutua!

Ääni toimii taas! Pohdintoja häiriön psykososiaalisesta puolesta

Lähes koko toukokuu on ollut enemmän tai vähemmän vaikeata taas äänen kanssa - paitsi nyt: viikon ajan ääni on taas toiminut aivan ongelmitta! Pientä käheyttä on ehkä havaittavissa, mutta mitään pätkimistä, puristeisuutta tai äänentuoton työläyttä ei ole. Voi tätä elämän helppoutta kun puhuminen ei vie energiaa! Tuntuu että voisin tehdä rajattomasti töitä, jaksan tavata ihmisiä, pystyn vaikka mihin kun kaikki voimani ja keskittymiseni ei mene siihen, miten saan sanoja ulos suustani.

Taaskaan en ihan tiedä, mikä äänen palautti. Kaikenlaista kokeilin. Tein taas paljon ääntä avaavia harjoituksia (lasiputkeen pulputtamista, mehupillin läpi äänentuottoa, päristelyä, hyräilyä). Lauloin. Lauloin jopa yksin laulukouluni kevätkonsertissa (uskaltauduin sinne, koska lauluääneni on toiminut suhteellisen hyvin silloinkin kun puhuminen on todella huonoa). Tein neuroplastisiteettiharjoituksia: lähdin sieltä, missä ääni toimii ja koitin tehdä siirtymiä sieltä sinne, missä ääni ei toimi. Esimerkiksi: ääni toimi laulaessa, ei puhuessa. Lauloin yhden säkeen, sen jälkeen toistin saman säkeen puhuen. Tai ääni toimi korkealla äänellä puhuen: luin pätkän korkealla äänellä, sen jälkeen pudotin äänenkorkeuden normaaliin puheääneen ja koitin jatkaa lukemista. Tai puhuin kummallisissa asennoissa tai liikkuen, jolloin ääni toimi. Jätin taas kahvin pois. Viime viikolla söin hetken aikaa tuplamäärän (jo valmiiksi isoa annostani) B12-vitamiinia.

En pysty jäljittämään, mikä näistä vaikutti - vai mikään vai kaikki yhdessä.

Yksi tekijä, mihin myös kiinnitin huomiota on se, kuinka paljon paineita, ahdistusta ja stressiä otin äänen toimimattomuudesta. Nyt mietin: alkoiko ääni palautua siinä kohtaa kun hellitin tästä paineesta? Spasmodinen dysfoniahan on psykososiaalisesti äärimmäisen rajoittava häiriö. Tämän tunsin kouriintuntuvasti taas kuukauden verran. Aloin vältellä monenlaisia tilanteita. Lakkasin vastaamasta puhelimeen, koska ääni ei toiminut puhelimessa ollenkaan. Aloin kuormittua kaikista ihmiskontakteista. Aloin välttää kaikkia vapaa-ajan sosiaalisia tilanteita, joissa pitäisi puhua. Kotona olin välillä hiljaa, välillä koitin kähistä mukana, mutta olin jatkuvasti ärtynyt siitä, etten pysty ilmaisemaan itseäni niin vapaasti kuin haluaisin. Töissä sinnittelin, mutta koin jatkuvaa syyllisyyttä siitä, että äänentuoton ongelmat verottavat keskittymis- ja työkykyäni. Aloin kokea olevani riittämätön, kelpaamaton, huono. Päässäni muotoilin asian näin: kuinka vammaisena on oikeus vielä tehdä töitä?

Oma lukunsa oli toisten ihmisten suhtautuminen. Se vaikutti välittömästi ääneeni. Niiden ihmisten seurassa oli helpompi olla ja puhua, jotka suhtautuivat minuun luonnollisen mutkattomasti, vaikka ääni puristui ja pätkikin. Myös niiden ihmisten seurassa ääni parani, jotka suhtautuivat kannustavasti ja ilmaisivat ilahtumistaan siitä, että olen paikalla, vaikka ääni olisikin ongelmainen. Sen sijaan hyväntahtoinenkin naljailu äänestäni tai kauhistelu "voi kauhea tuota sun ääntä" aiheuttivat sen, että ääni alkoi välittömästi toimia entistäkin huonommin ja tunsin itseni entistä kelvottomammaksi.

Jossain vaiheessa onnistuin muuttamaan omaan suhtautumistani. Ehkä ääni oli siinä kohtaa hiukan myös jo parempi. Minulle tuli olo, että minulla on oikeus olla, toimia ja tehdä työtä epätäydelliselläkin äänellä.  Mielenkiintoista oli, että siinä kohtaa alkoi myös tapahtua selkeää tilanteen paranemista. Kun olin päättänyt reilusti jatkaa elämää ja työntekoa ajatuksella, että minulla on annettavaa, vaikka ääneni epätäydellinen olisikin, lopetin samalla ylenpalttisen yrittämisen. Annoin katkosten tulla ja äänen olla puristeinen, yrittämättä kompensoida tai peittää näitä ongelmia. Paradoksaalisesti äänentuotto helpotti. Aluksi ääni oli edelleen puristeisen kuuloinen, mutta olo parani. Puhumiseen ei enää mennyt niin paljon voimia, eikä kaulan alueen jännitystila kasvanut yhtä tuskalliseksi. Vähitellen puristeisuuskin väheni. Viime viikon loppupuolella huomasin puhuvani pitkiä pätkiä ihan normaalisti, vain välillä tuntui, että äänihuulet kiristyvät. Kun jatkoin puhumista kiristymisestä huolimatta, yrittämättä taaskaan peittää tai estää sitä, ääni lähti taas virtaamaan. Tämän viikon aikana olen voinut unohtaa taas koko ääniongelman. Pystyn puhumaan normaalisti puhelimessa. Pystyn tekemään normaalisti töitä. Jaksan tavata ihmisiä. Pystyn ilmaisemaan itseäni kotona.

On tämä jännittävä häiriö. Nyt nautin oireettomuudesta niin kauan kuin sitä kestää. Toivon että pitkään.

Laulua ja pohdintoja neuroplastisiteetista

Viimeisten viikkojen aikana olen saanut taas aika paljon taistella ääneni kanssa (vaikka taistelu ei auta, pikemminkin hellittäminen). Ääni ei varsinaisesti pätki tai lakkaa kuulumasta, mutta se kiristyy, puristuu ja tekee puhumisen työlääksi. Joissakin hetkissä ääni toimii paremmin, joissakin huonommin. Viimeisten päivien aikana on tapahtunut taas käännettä parempaan päin. En tiedä, johtuuko se siitä, että olen puhunut paljon ja ääni on ikään kuin lähtenyt taas paremmin rullaamaan käytön myötä. Vai siitä, että olen avoimemmin kertonut ihmisille, että minulla on taas enemmän ongelmia äänen kanssa, mikä on vähentänyt painetta olla kuin mitään ongelmaa ei olisikaan. Vai siitä, että olen ottanut vielä hiukan isompaa annosta B12-vitamiinia.

Tänään olin laulustudioni kevätkonsertin säestysharjoituksissa ja lauloin pitkästä aikaa yksin yleisön edessä. Tilanne oli yllättävänkin latautunut. Nämä ongelmat äänen kanssa ovat vieneet entisestään luottamusta ääneeni (vaikka lauluääneni on aina ollut kaikkeen reagoiva ja toisinaan vahva, toisinaan hyvin hauras). Nyt siis jännitti aika lailla, pystynkö ylipäätään laulamaan. Pystyin. Laulussa ei ilmene samaa puristeisuutta kuin puheessa ja jännitys tuntui paremminkin vapauttavan kuin kahlitsevan ääntä. Jalat tärisivät ja koko kehossa tuntui valtava energialataus, mutta ääni kulki! Se oli suuri ilo.

Olen lukenut nyt Joaquin Fariaksen kirjaa "Intertwined - how to induce neuroplasticity. A new approach to rehabilitating dystonias." En ole vielä lopussa, mutta summaan nyt tähänastisia poimintoja ja ajatuksia kirjasta:

Dystonia määritellään liikehäiriönä, joka ilmenee tahdosta riippumattomina lihassupistuksina ja spasmeina. Fariaksen mukaan dystoniasta voi kuntoutua neuroplastisiteetin harjoittamisen avulla.

Farias siis tosiaan perustaa näkemyksensä neuroplastisiteettiin – aivojen ja hermoyhteyksien muokkautuvuuteen. Hän viittaa Wolfgang Kohlerin vuonna 1964 tekemään tutkimukseen, jossa tutkittavien aistihavaintoja todellisuudesta muokattiin erityisillä laseilla, jotka kääntävät nähdyn kuvan ylösalaisin. Ensimmäisenä päivänä koehenkilöt eivät pystyneet kävelemään tai orientoitumaan tilassa. Mutta parin viikon totuttelun jälkeen he pystyivät kävelemään ja ajamaan autoa lasit päässään. Aivot siis muokkautuivat lasien mukaan. Kun lasit poistettiin, koehenkilöt olivat uudelleen pulassa – aivot toimivat edellisen ”asetuksen” mukaisesti ja ilman laseja näkymä vääristyi. Alle viikossa kuitenkin tapahtui taas sopeutuminen vallitsevaan tilaan ja orientoituminen tilassa muuttui taas normaaliksi.

Kaikki mitä ajattelemme, muistamme ja teemme perustuu biljooniin hermoyhteyksiin. Nämä hermoyhteydet muokkautuvat kaiken aikaa. Hermoyhteydet kilpailevat toistensa kanssa. Ne yhteydet, joita käytetään eniten, muodostuvat hallitseviksi ja ne, joita ei käytetä, väistyvät. Tähän Farias perustaa ajattelunsa dystonian hoidosta. Jos hermoyhteys on syystä tai toisesta alkanut toimia epätarkoituksenmukaisella tavalla, on löydettävä toisenlainen yhteys ja vahvistettava sitä.

Fokaalisen dystonian eteneminen:

1)  predystoninen tila: spasmeja tai tärinää ei vielä ole, mutta ihminen kokee toiminnon tai kontaktin objektiin muuntuneena, ”omituisena” – tässä kohtaa on tapahtunut jo epätarkoituksenmukainen plastinen muutos hermostossa = havainto

2)  toisessa vaiheessa spasmi tai tärinä (= hallinnan menetys) alkaa ilmetä lievässä muodossa ja ihminen alkaa kontrolloida sitä jännittämällä lihaksia tai käyttämällä enemmän painetta, joka johtaa 

3) kolmanteen vaiheeseen, jossa spasmit ilmenevät tahdosta riippumatta ja estävät halutun toiminnon = jännityksen aiheuttama liikkumattomuus (kramppi)

Kun liike ja spasmi tapahtuvat yhdessä, niiden välille syntyy yhteys. Tässä Farias viittaa tunnettuun neurobiologiseen lakiin: 

”cells that fire together, connect” ( tai ”cells who fire together, wire together”). Mitä useammin spasmit toistuvat tietyn toiminnon yhteydessä, sitä vahvempi yhteys toiminnon ja spasmien välille muodostuu - syntyy dystoninen oire.

Dystonia vaikuttaa niihin liikkeisiin, joita käytetään eniten tietyn toiminnon suorittamisessa. Mielenkiintoista on, että paikalliset dystoniat ilmaantuvatkin usein jonkin sellaisen taidon kohdalla, jota harjoitetaan paljon (esim. soittajien dystoniat tai "kirjoittajan kramppi"). Fariaksen mukaan liikkeen tai liikesarjan monotonisuus, toisto tuhansia kertoja peräkkäin, laittaa toiminnon pysyvyyden koetukselle ja joissain tilanteissa syntyy epätarkoituksenmukainen plastinen muutos.

Dystoniat ovat siitä jännittäviä, että ne ovat hyvin kontekstisidonnaisia. Kramppi saattaa ilmetä esim. viulun jousi kädessä, mutta jos sama liike tehdään ilman jousta, kramppia ei tulekaan. Farias kiinnittääkin huomiota siihen, mihin dystonia assosioituu? Onko se kosketukseen, liikkeeseen, kontaktiin? Missä tilanteissa krampit ilmenevät, missä tilanteissa eivät? Onko mahdollista löytää liikeratoja, joissa dystonia ei tule esille? Tavoitteena on etsiä liikkeen hallintaa konteksteissa, jotka eivät assosioidu suoraan siihen toimintaan, joka aiheuttaa spasmeja. Tästä edetään vähitellen niihin konteksteihin, joissa spasmit ilmenevät. (Omalla kohdallani sain tämän toimimaan esimerkiksi siten, että luin tekstiä ensin oudolla äänellä, jossa spasmit eivät ilmenneet. Kun tästä vähitellen siirryin hetkeksi "normaaliin" puheeseen, spasmeja ei heti tullut. Vaihtelemalla kontekstia jossa spasmeja ei ollut ja sitä, jossa niitä tuli, sain laajennettua aluetta, jossa spasmit jäivät tulematta.) Fariaksen mukaan tässä tapahtuu plastinen muutos, joka pitää sisällään vaihtoehtoisen proprioseptiivisen integraation ja uusien muistojen syntymisen, jossa kontakti ei assosioidu tärinään tai spasmiin.

Fariaksen mukaan dystonisen oireen purkaminen lähtee siitä, että on löydettävä jokin muisto, joka liittyy toiminnon suorittamiseen ennen oireiden ilmaantumista. Sellainen muisto on avain siihen, minkä pohjalta voi rakentaa liikesarjan uudelleen. Dystoniasta kuntoutuminen on siis liikkeen uudelleen opettelua. Tärinä on myös tärkeä elementti matkalla kuntoutumiseen: tärinä  osoittaa alueen, jonka täytyy uudelleenjärjestäytyä. Kuntoutumisessa lähdetään etsimään liikeratoja, joiden kautta toiminto voidaan suorittaa ilman että dystoninen oire ilmaantuu. Hidastettu liike on oleellista, jotta motoriset skeemat tulevat tietoiseksi ja voidaan tarkkaan havaita, mitä kohtia liikkeestä tulee työstää.

Äänen korkeudesta ja sävystä

Viimeisten parin viikon ajan on äänioireita taas ollut enemmän. Pätkimistä tai totaalista puristumista ei ole, mutta ääni on ollut kiristävä ja käheä. Puhuminen on taas työläämpää.

Alan huomata järjestystä, missä oireet ilmenevät. Ensin tulee aavistuksenomainen kiristys kurkunpäähän. Sen jälkeen alkaa tulla pientä käheyttä, äänen soinnillisuus ikään kuin vähenee. Tämä on luultavasti se kriittinen kohta. Tässä kohdassa käy helposti niin, että alan käyttää enemmän voimaa äänentuottoon. Ääni putoaa alemmas kurkkuun, äänenkorkeus laskee matalammaksi ja paine lisääntyy. Se ei tee ollenkaan hyvää spasmodiselle dysfonialle. Paine ja puristus lisää äänihuulien kramppaamista.

Olisi siis oleellista osata kääntää suunta siinä kohdassa, kun pieni kireys alkaa ilmetä ja soinnillisuus katoaa. Eilen ääniterapiassa löysinkin jotain avaimia tähän. Siinä kohdassa on löydettävä äänelle pohja kehosta, lantionpohjasta saakka. Toisaalta itse ääni on saatava ylös kurkusta. Sitä on vaikea hahmottaa ja sanallistaa, miten. Kuvaisin sitä jonkinlaisena "keventämisenä". Ettei puristakaan paineella ääntä kurkusta ulos, vaan antaa sen virrata keveästi, omalla painollaan. Tähän kytkeytyy äänenkorkeus. 

Tästä ovat Connie Pike ja Morton Cooper kirjoittaneetkin. Spasmodisessa dysfoniassa on tyypillistä, että naisilla ääni on pudonnut luonnollista äänenkorkeutta matalammaksi (miehillä ilmeisesti toisinpäin, ääni on noussut luonnollista äänenkorkeutta korkeammaksi). Kunhan ehdin, koitan lukea ja kirjoittaa tästä asiasta seikkaperäisemmin.

Tänään ääni toimii taas jo hiukan vaivattomammin. Luulen onnistuneeni eilen kääntämään kurssin taas parempaan päin.

Herkkyydestä

Suhtaudun varauksella käsitteeseen "erityisherkkyys", koska sitä käytetään myös väärin ja joskus sen piikkiin laitetaan paljon sellaista, mitä ei tarvitsisi tuollaisella käsitteellä lokeroida. Toisaalta jaan kyllä ajatuksen, että ihmisten hermostollisessa reagointiherkkyydessä on (synnynnäisiä eroja). Minä taidan olla sieltä herkemmin reagoivasta ääripäästä. 

"Herkkyys eli sensitiivisyys on synnynnäinen psykofyysinen ominaisuus, jonka perusta on hermojärjestelmän herkässä reagoivuudessa. Herkkä, sensitiivinen ihminen on erityisen herkkä ympäristölleen ja sen ärsykkeille ja myös sisäisille vaikutteilleen. Hän tekee poikkeuksellisen hienovaraisia havaintoja ja prosessoi niitä syvällisellä tavalla, osittain tiedostamattomasti tai puolitietoisesti. Tällainen hermosjärjestelmän herkkyys luo perustan herkän ihmisen kokemis- ja reagointitavoille. Synnynnäisyys tarkoittaa sitä, että herkkyydellä on biologinen perusta. Ympäristö ja kasvatus kuitenkin vaikuttavat osaltaan siihen, millaiseksi ihmisen persoonallisuus kehittyy."

"Herkkien ihmisten aistielimet eivät ole muita paremmat, vaan heidän aivonsa ja hermostonsa prosessoivat aistiärsykkeitä arkielämän kannalta liiallisella tarkkuudella. Juuri siksi herkkä yksilö poimii huomaamattaan ja tahtomattaan pieniä vivahteita ja risahduksia. Herkkien ihmisten kokemuksena aistiherkkyydessä painottuu yleensä herkkyys äänille ja melulle sekä visuaalisille ärsykkeille, esimerkiksi valoille ja väreille. Tämä selittyy sillä, että näkö ja kuulo ovat keskeisimmät aistit. Hajuaistikin on keskeinen, ja sitä on vaikeampi sulkea pois kuin kuuloa ja näköä."

         (Janna Satri: Sisäinen lepatus - herkän ihmisen tietokirja, 2014)

Joskus toivon, että olisin vähän vähemmän herkkä. Etten heräisi joka kerta kun mies kääntää kylkeä tai lapsi yskähtää. Etten tuntisi omassa kehossani kaikkien muiden tunteita. Etten jännittyisi joka kerta kun hevonen jännittyy. Etten menisi kokokehojumiin, jos musiikki on liian lujalla. Että pystyisin nielaisemaan herneitä, vaikka niiden koostumus tuntuu ikävältä. Etten menettäisi stressaantuneena totaalisesti kykyäni parkkeerata autoa.




Mietin, onko reagointiherkkyydellä ja spasmodisella dysfonialla mitään yhteyttä? Tuntuu, että myös ääneni reagoi aivan joka asiaan. Niin on ollut jo kauan ennen oireiden alkamista tai diagnoosia. Ääneni on aina ollut helposti kuormittuva. Se on lähtenyt kokonaan useamman kerran flunssien jälkitautina. Lauluääneni on ollut äärimmäisen reaktiivinen. Se on heilahdellut vireystason ja tunnetilojen mukaan, kulkien joskus voimakkaana ja ongelmitta ja toiste taas katkeillen, murtuen ja pihisten ohuena. Muistan, miten joskus uuden opettajan kanssa laulutunteja aloittaessani ääneni ei kulkenut ollenkaan. Se sortui rekisterinvaihdoksissa, jäi kiinni kurkkuun ja oli ohut, hauras, voimaton. Kun siirryin laulamaan selin opettajasta, kauimmaiseen nurkkaan, ääneni ei enää "ujostellutkaan" vaan lähti toimimaan vahvana ja herkkänä, sävykkäänä. Puhumisen meluisissa ympäristöissä kuten baarissa olen aina kokenut kuormittavana. Olen joutunut ponnistelemaan saadakseni puhuttua ja illan jälkeen ääneni on ollut uuvuksissa. Olen myös vuosia tunnistanut ns. "defensiivisen äänen", jolla huomaan puhuvani yrittäessäni estää jotakin tunnetta nousemasta pintaan. Tämä "defensiivinen ääni" on kaikkein lähinnä sitä kurkkuun putoavaa ääntä, joka edeltää spasmodisen oireilun pahenemista.

Mikä kaikki vaikuttaa ääneen?

Taas on äänen kanssa vaikeampaa, ei onneksi yhtä vaikeaa kuin vuodenvaihteessa. Toisaalta turhautumista siihen, että niin itsestäänselvä asia kuin puhe ei toimi ollenkaan itsestäänselvästi. Toisaalta opin uutta ja muistan aiemmin opittua itsestäni ja kehostani. 

Kadonneen äänen opetukset TOP 10 tänään:

1) Ihmisellä on taipumus lakata harjoittamasta silloin kun tavoite on saavutettu. Se on virhe. Saavutetun asian (kuten äänen) ylläpitäminen vaatii harjoittamisen jatkamista.

2) Kehon perustarpeita ei voi ohittaa. Unen, ravinnon ja liikunnan riittämättömyyttä ei voi korvata millään. Yritys paikata niiden puutetta aiheuttaa vain uusia kompensaatiota.

3) Jotta keho voisi hyvin, ei riitä, että liikkuu rajatusti tunnin, kaksi, kolme tai seitsemän tuntia viikossa. Liikkuvuudesta on huolehdittava monta kertaa päivässä.

4) Yli voimiensa ei kannata sinnitellä. Kun on tarve levätä ja palautua, kannattaa levätä ja palautua. Se maksaa itsensä takaisin.

5) Tunteita ja äänensävyjä ei voi erottaa toisistaan. Kiristely, sinnittely ja pinnan alainen ärtymys tuntuvat kuormittavan ääntä kaikkein eniten.

6) Kehot reagoivat toinen toisiinsa. Äänensävyt tarttuvat. Kireän tai kuormittuneen ihmisen seurassa minun ääneni kiristyy ja katkeilee (miten sille altistumista voi välttää työssä ja arkielämässä, en tiedä).

7) Hevosten seura saa äänen kulkemaan vapaammin. Laulu saa äänen kulkemaan vapaammin. 

8) Kahvi heikentää ääntä joinakin päivinä, vahvistaa joinakin. Kyse on ilmeisimmin vireystilan säätelystä. Jos liian väsyneenä yrittää nostaa kahvilla vireystilaa, se potkaisee takaisin. Jos hyvin nukkuneena juo kupin aamulla, se herättää pehmeästi äänen liikkeelle.

9) Kärsimättömyys, kiire ja poissaolevuus vaikuttaa heti hengitykseen. Hengitys vaikuttaa heti ääneen. Ääni ehtii paremmin mukaan kun hidastaa ja tulee läsnäolevaksi. Jos tähän ei kiinnitä huomiota, päivässä on paljon kärsimättömiä, kiireisiä ja poissaolevia hetkiä. (Ääneni pakottaa kiinnittämään niihin huomiota.)

10) Ihmisten kanssa kommunikoinnissa tarvitaan uskomattoman paljon "minimireagointia" kuten ynähdyksiä, "joo", "niin", "no" ja "mm-hh" -äännähdyksiä. Kun näiden äännähdysten tuottaminen vaatii ponnistusta, muuttuu kommunikaatio äärimmäisen kuormittavaksi. Jos äännähdykset jättää pois, jää kommunikointiin katkoksia. Vastakkain istuen niitä voi paikata nyökkäyksillä ja ilmeillä, sen sijaan esimerkiksi kävellessä, autossa tai huoneesta toiseen puhuessa ei. Olen alkanut arvostaa aivan uudella tavalla lähikommunikaatiota, kasvokkain oloa.

Lomailu kuormittaa

Ääni rasittui enemmän pääsiäislomalla kuin töissä. Minun pitää ilmeisesti lomillakin järjestää itselleni tauot. Aina neljänkymmenen viiden minuutin välein vartin tauko perheestä/seuralaisista tai ainakin puhumisesta. Tuntuu siltä, että tarvitsisin hetken totaalivetäytymisen vähintään tunnin välein. Ja pelkkä oman puheen säästely vaan ei auta, vaan ääni tuntuu reagoivan myös tai ehkä nimenomaan toisten kuuntelemiseen (onko tässä kyse peilisoluista?).

Peilisoluteorian mukaan meillä on aivoissamme neuroneja, jotka toimivat kuin peilit – jäljittelemme omassa hermostossamme toisen ihmisen fysiologista tilaa. Kun havainnoimme toisen henkilön intentionaalista toimintaa, aivoissamme aktivoituvat samat alueet kuin tehdessämme itse saman toiminnon. Myös pelkästään toiminnon kuvitteleminen näyttäisi laukaisevan ainakin osittain saman reaktion. Eli kun katsomme ja kuuntelemme toista ihmistä puhumassa, omissa aivoissamme aktivoituu samat alueet, ikään kuin olisimme itse puhumassa. Peilisoluteoria selittää kenties myös sitä, miksi jännittyneiden, estyneiden tai epäergonomisesti puhuvien ihmisten seurassa ääneni huononee välittömästi.

Lähes oireeton - mikä on auttanut?

Ääneni on siis tällä hetkellä pääosin täysin normaali. Joskus tulee pientä kiristystä ja katkonaisuuden tunnetta, puheessa katkonaisuus ei kuitenkaan juurikaan kuulu. Olen täysin työkykyinen. Voisin siis sanoa kuntoutuneeni hyvin spasmodisesta dysfoniasta. Muutos parempaan alkoi tapahtua tosi nopeasti. Kaksi viikkoa diagnoosin saamisen jälkeen tilanne oli jo selkeästi parempi ja parissa kuukaudessa ääni on alkanut toimia niin hyvin, että työkykyni ei tunnu olevan enää vaarassa. 

Mikä tässä on auttanut?

1) Käynnit voice massagessa ja hengityslihaksistoon perehtyneellä osteopaatilla - lihastason krampin laukesivat, mikä helpotti tilannetta vaikka äänihuulet edelleen kramppasivatkin. Lihaskramppien lauettua sain kuitenkin vaikutettua äänihuulten toimintaan paremmin.

2) Neuroplastisiteetin ajatukseen perustuvat omat ääniharjoitukset. Käytin tunteja ja tunteja aikaa niin, että hyräilin, hymisin, lauloin ja luin tekstiä oudoilla äänillä ("Mikki Hiiri"-äänellä spasmeja ei tullut) ja tein tästä siirtymiä normaaliin puheeseen/lukemiseen. Ensin normaali puhe kesti pätkimättä vain muutamia sekunteja, mutta aika piteni nopeasti minuuteiksi ja vajaa viikossa ääneni kesti jo puolikin tuntia katkeilematta. Pystyin tekemään töitä, kun vain muistin joka tauolla laulaa ja tehdä näitä ääniharjoituksia, joilla sain äänen taas palaamaan "pätkimättömään" moodiin. Ensimmäisen kuukauden ajan ääni väsyi loppupäivää kohti ja alkoi pätkiä. Toisen kuukauden aikana työpäivän kesto ei enää vaikuttanut, kunhan muistin tehdä väleissä näitä harjoituksia. Nyt en enää muista tehdä harjoituksiakaan läheskään joka päivä, ääni toimii silti.

3) B12 + B9 (+B6)-vitamiinit. En tiedä, onko kukaan tutkinut tätä asiaa spasmodisen dysfonian kohdalla. B12-puutteellahan on löydetty yhteyksiä muihin neurologisiin häiriöihin. Puhuin tästä yhden lääkäriystäväni kanssa ja hänen ajatustensa rohkaisemana aloitin kokeilun ottaa isoilla annoksilla näitä vitamiineja (tutkin asiaa ja ilmeisesti vakavia haittavaikutuksia ei ole - koin riskit joka tapauksena pienempinä kuin botoxin). Olen siis tammikuusta asti syönyt isoja annoksia vitamiinilisiä: 5000 mcg B12 (metyylikobalamiini) ja 400 mcg B9 (metyylifolaatti). Minun kokemukseni oli, että näiden aloittaminen vauhditti huomattavasti spasmodisesta dysfoniasta toipumista. Koitin pari viikkoa aitten vähentää vitamiiniannosta, ja - sattumaa tai ei?- ääni alkoi uudelleen lievästi oireilla. Nostin taas annokset ja ääni palautui parissa päivässä normaaliksi. Verikokeissa en koskaan malttanut käydä (olin niin hätäinen saadakseni nopeasti jostain apua, koska työkyky uhkasi mennä) ja nyt on mitä ilmeisimmin myöhäistä mitata vitamiinitasojani, koska nämä lisät näkyvät veriarvoissa. En siis tiedä, oliko minulla näkyvä B12-puutos (lukemieni tutkimusten perusteella myöskään B12 veressä ei kerro kaikkea siitä, onko B12:ta tarpeeksi hermoston käytössä, metyylimalonihappo + homokysteiini -arvot kertoisivat siitä enemmän). Mietin, mikä mahdollisesti heikentäisi minulla B12 imeytymistä ja tämän pohdinnan tuloksena aloitin gluteenittoman ruokavalion, josko gluteeniyliherkkyys (vaikkei minulla olekaan todettu keliakiaa) vaikuttaisi B12 imeytymiseen. En tiedä onko tällä ollut merkitystä. Kuitenkin kokonaisvointini ja vatsani tasapaino on parantunut jätettyäni muut viljat paitsi kauran pois - ei siis liene tästäkään kokeilusta ainakaan haittaa.

4) Ääniterapia ja laulutuntien uudelleen aloittaminen. Helmikuusta asti olen käyny parin viikon välein ääniterapiassa ja myöskin parin viikon välein laulutunneilla. Nämä ovat selvästi vielä parantaneet tilannetta ja antaneet minulle uusia keinoja äänen hallintaan. Kun olen oppinut käyttämään tarkoituksenmukaisemmin koko kehoa ja hengityslihaksia äänentuotossa, kurkku ei kuormitu samalla tavalla ja pystyn "ohittamaan" alkavat spasmit jos niitä joskus meinaa tulla. Koen saavani tästä välineitä, joilla pystyn palauttamaan äänen toimivaksi väsyneenä ja kuormittuneenakin.

Tämä on erittäin mielenkiintoinen tutkimusmatka ja koen, että näitä löytöjä pitää jakaa, jotta joku muukin voisi hyötyä niistä. Se vallalla oleva lääketieteellinen käsitys, että spasmodinen dysfonia on elinikäinen neurologinen sairaus, johon ei ole parannuskeinoa ja vain botoxilla voi helpottaa oireita, on todella musertava ja masentava tieto. Minulla oli itselläni oman ammattini ja taustatietojeni puolesta niin hirveän vahva usko siihen, että muitakin keinoja täytyy olla, että lähdin niitä etsimään ja löysin. Mutta varmastikaan useimmilla potilailla ei ole tällaista uskoa, pohjatietoa ja sinnikkyyttä kyseenalaistaa vallitseva käsitys. Siksi tietoa näistä vaihtoehtoisista, mahdollisesti toimivista (ainakin minun tapauksessani) kuntoutusmuodoista pitäisi jakaa.

En tiedä kuinka pysyvää tämä kuntoutuminen on tai tuleeko spasmodisen kanssa uusia vaikeita vaiheita. Joka tapauksessa minulla on kokemus, että oireisiin voi vaikuttaa. Se luo toivoa ja kokemuksen toimijuudesta - en ole käsittämättömän sairauden armoilla, vaan päivä päivältä ymmärrän oireitani enemmän ja pystyn ainakin jossain määrin lievittämään niitä.

Kohti parempaa

Ääni toimii nyt suhteellisen luotettavasti, mitä nyt räkätauti hiukan vaikeuttaa asiaa. Mutta itse spasmodinen dysfonia on aika monesti oireeton ja silloin kun oireita on, saan ne aika nopeasti säädeltyä niin, että pysyn kuitenkin ihan puhekykyisenä. 

Suunta on jo jonkin aikaa ollut se, että ääni toimii koko ajan paremmin. Nyt saattaa mennä tunteja tai puoli päivää, että unohdan koko ongelman. Työkyvystäni en ole ollut huolissani useampaan viikkoon. Pystyn puhumaan puhelimessa, taustamelussa, autossa. Puhuminen ei myöskään uuvuta minua, mitä se teki pitkään jo ennen kuin ääniongelmat räjähtivät käsiin ja ääni katosi kokonaan. 

Nyt käyn ääniterapiassa, mikä on äärimmäisen mielenkiintoista hengityksen ja äänenkäytön opetusta. Olemme lähteneet äänenkäytön perusasioista. On puhalleltu lasiputkella veteen, päristelty ääntä rennoksi ja haettu sitä, miten äänen pohja on lantiossa ja kurkku saa olla vapaa. Keho on joustava "säiliö", joka ikäänkuin venyy kimmoisalla tavalla äänen ja hengityksen mukana.

Olen myös aloittanut uudelleen laulutunnit. Laulaminen on koko ääniongelmien ajan toiminut paljon paremmin kuin puhe. Oikeastaan spasmodisen oireita ei laulussa kuulu. Laulu tuntuukin olevan mitä parhainta kuntoutusta äänelle. Laulamisen jälkeen puhekin kulkee paremmin. Välillä tuntuu, että laulu kulkee nyt paremmin kuin koskaan. Olen kontaktissa ääneeni, se on oma ääneni. Ja kuinka arvokas se oma ääni onkaan, kun sen on vaarassa menettää! Saa nähdä mitä tämän prosessin seurauksena vielä löytyy.