Äänen korkeudesta ja sävystä

Viimeisten parin viikon ajan on äänioireita taas ollut enemmän. Pätkimistä tai totaalista puristumista ei ole, mutta ääni on ollut kiristävä ja käheä. Puhuminen on taas työläämpää.

Alan huomata järjestystä, missä oireet ilmenevät. Ensin tulee aavistuksenomainen kiristys kurkunpäähän. Sen jälkeen alkaa tulla pientä käheyttä, äänen soinnillisuus ikään kuin vähenee. Tämä on luultavasti se kriittinen kohta. Tässä kohdassa käy helposti niin, että alan käyttää enemmän voimaa äänentuottoon. Ääni putoaa alemmas kurkkuun, äänenkorkeus laskee matalammaksi ja paine lisääntyy. Se ei tee ollenkaan hyvää spasmodiselle dysfonialle. Paine ja puristus lisää äänihuulien kramppaamista.

Olisi siis oleellista osata kääntää suunta siinä kohdassa, kun pieni kireys alkaa ilmetä ja soinnillisuus katoaa. Eilen ääniterapiassa löysinkin jotain avaimia tähän. Siinä kohdassa on löydettävä äänelle pohja kehosta, lantionpohjasta saakka. Toisaalta itse ääni on saatava ylös kurkusta. Sitä on vaikea hahmottaa ja sanallistaa, miten. Kuvaisin sitä jonkinlaisena "keventämisenä". Ettei puristakaan paineella ääntä kurkusta ulos, vaan antaa sen virrata keveästi, omalla painollaan. Tähän kytkeytyy äänenkorkeus. 

Tästä ovat Connie Pike ja Morton Cooper kirjoittaneetkin. Spasmodisessa dysfoniassa on tyypillistä, että naisilla ääni on pudonnut luonnollista äänenkorkeutta matalammaksi (miehillä ilmeisesti toisinpäin, ääni on noussut luonnollista äänenkorkeutta korkeammaksi). Kunhan ehdin, koitan lukea ja kirjoittaa tästä asiasta seikkaperäisemmin.

Tänään ääni toimii taas jo hiukan vaivattomammin. Luulen onnistuneeni eilen kääntämään kurssin taas parempaan päin.

Herkkyydestä

Suhtaudun varauksella käsitteeseen "erityisherkkyys", koska sitä käytetään myös väärin ja joskus sen piikkiin laitetaan paljon sellaista, mitä ei tarvitsisi tuollaisella käsitteellä lokeroida. Toisaalta jaan kyllä ajatuksen, että ihmisten hermostollisessa reagointiherkkyydessä on (synnynnäisiä eroja). Minä taidan olla sieltä herkemmin reagoivasta ääripäästä. 

"Herkkyys eli sensitiivisyys on synnynnäinen psykofyysinen ominaisuus, jonka perusta on hermojärjestelmän herkässä reagoivuudessa. Herkkä, sensitiivinen ihminen on erityisen herkkä ympäristölleen ja sen ärsykkeille ja myös sisäisille vaikutteilleen. Hän tekee poikkeuksellisen hienovaraisia havaintoja ja prosessoi niitä syvällisellä tavalla, osittain tiedostamattomasti tai puolitietoisesti. Tällainen hermosjärjestelmän herkkyys luo perustan herkän ihmisen kokemis- ja reagointitavoille. Synnynnäisyys tarkoittaa sitä, että herkkyydellä on biologinen perusta. Ympäristö ja kasvatus kuitenkin vaikuttavat osaltaan siihen, millaiseksi ihmisen persoonallisuus kehittyy."

"Herkkien ihmisten aistielimet eivät ole muita paremmat, vaan heidän aivonsa ja hermostonsa prosessoivat aistiärsykkeitä arkielämän kannalta liiallisella tarkkuudella. Juuri siksi herkkä yksilö poimii huomaamattaan ja tahtomattaan pieniä vivahteita ja risahduksia. Herkkien ihmisten kokemuksena aistiherkkyydessä painottuu yleensä herkkyys äänille ja melulle sekä visuaalisille ärsykkeille, esimerkiksi valoille ja väreille. Tämä selittyy sillä, että näkö ja kuulo ovat keskeisimmät aistit. Hajuaistikin on keskeinen, ja sitä on vaikeampi sulkea pois kuin kuuloa ja näköä."

         (Janna Satri: Sisäinen lepatus - herkän ihmisen tietokirja, 2014)

Joskus toivon, että olisin vähän vähemmän herkkä. Etten heräisi joka kerta kun mies kääntää kylkeä tai lapsi yskähtää. Etten tuntisi omassa kehossani kaikkien muiden tunteita. Etten jännittyisi joka kerta kun hevonen jännittyy. Etten menisi kokokehojumiin, jos musiikki on liian lujalla. Että pystyisin nielaisemaan herneitä, vaikka niiden koostumus tuntuu ikävältä. Etten menettäisi stressaantuneena totaalisesti kykyäni parkkeerata autoa.




Mietin, onko reagointiherkkyydellä ja spasmodisella dysfonialla mitään yhteyttä? Tuntuu, että myös ääneni reagoi aivan joka asiaan. Niin on ollut jo kauan ennen oireiden alkamista tai diagnoosia. Ääneni on aina ollut helposti kuormittuva. Se on lähtenyt kokonaan useamman kerran flunssien jälkitautina. Lauluääneni on ollut äärimmäisen reaktiivinen. Se on heilahdellut vireystason ja tunnetilojen mukaan, kulkien joskus voimakkaana ja ongelmitta ja toiste taas katkeillen, murtuen ja pihisten ohuena. Muistan, miten joskus uuden opettajan kanssa laulutunteja aloittaessani ääneni ei kulkenut ollenkaan. Se sortui rekisterinvaihdoksissa, jäi kiinni kurkkuun ja oli ohut, hauras, voimaton. Kun siirryin laulamaan selin opettajasta, kauimmaiseen nurkkaan, ääneni ei enää "ujostellutkaan" vaan lähti toimimaan vahvana ja herkkänä, sävykkäänä. Puhumisen meluisissa ympäristöissä kuten baarissa olen aina kokenut kuormittavana. Olen joutunut ponnistelemaan saadakseni puhuttua ja illan jälkeen ääneni on ollut uuvuksissa. Olen myös vuosia tunnistanut ns. "defensiivisen äänen", jolla huomaan puhuvani yrittäessäni estää jotakin tunnetta nousemasta pintaan. Tämä "defensiivinen ääni" on kaikkein lähinnä sitä kurkkuun putoavaa ääntä, joka edeltää spasmodisen oireilun pahenemista.

Mikä kaikki vaikuttaa ääneen?

Taas on äänen kanssa vaikeampaa, ei onneksi yhtä vaikeaa kuin vuodenvaihteessa. Toisaalta turhautumista siihen, että niin itsestäänselvä asia kuin puhe ei toimi ollenkaan itsestäänselvästi. Toisaalta opin uutta ja muistan aiemmin opittua itsestäni ja kehostani. 

Kadonneen äänen opetukset TOP 10 tänään:

1) Ihmisellä on taipumus lakata harjoittamasta silloin kun tavoite on saavutettu. Se on virhe. Saavutetun asian (kuten äänen) ylläpitäminen vaatii harjoittamisen jatkamista.

2) Kehon perustarpeita ei voi ohittaa. Unen, ravinnon ja liikunnan riittämättömyyttä ei voi korvata millään. Yritys paikata niiden puutetta aiheuttaa vain uusia kompensaatiota.

3) Jotta keho voisi hyvin, ei riitä, että liikkuu rajatusti tunnin, kaksi, kolme tai seitsemän tuntia viikossa. Liikkuvuudesta on huolehdittava monta kertaa päivässä.

4) Yli voimiensa ei kannata sinnitellä. Kun on tarve levätä ja palautua, kannattaa levätä ja palautua. Se maksaa itsensä takaisin.

5) Tunteita ja äänensävyjä ei voi erottaa toisistaan. Kiristely, sinnittely ja pinnan alainen ärtymys tuntuvat kuormittavan ääntä kaikkein eniten.

6) Kehot reagoivat toinen toisiinsa. Äänensävyt tarttuvat. Kireän tai kuormittuneen ihmisen seurassa minun ääneni kiristyy ja katkeilee (miten sille altistumista voi välttää työssä ja arkielämässä, en tiedä).

7) Hevosten seura saa äänen kulkemaan vapaammin. Laulu saa äänen kulkemaan vapaammin. 

8) Kahvi heikentää ääntä joinakin päivinä, vahvistaa joinakin. Kyse on ilmeisimmin vireystilan säätelystä. Jos liian väsyneenä yrittää nostaa kahvilla vireystilaa, se potkaisee takaisin. Jos hyvin nukkuneena juo kupin aamulla, se herättää pehmeästi äänen liikkeelle.

9) Kärsimättömyys, kiire ja poissaolevuus vaikuttaa heti hengitykseen. Hengitys vaikuttaa heti ääneen. Ääni ehtii paremmin mukaan kun hidastaa ja tulee läsnäolevaksi. Jos tähän ei kiinnitä huomiota, päivässä on paljon kärsimättömiä, kiireisiä ja poissaolevia hetkiä. (Ääneni pakottaa kiinnittämään niihin huomiota.)

10) Ihmisten kanssa kommunikoinnissa tarvitaan uskomattoman paljon "minimireagointia" kuten ynähdyksiä, "joo", "niin", "no" ja "mm-hh" -äännähdyksiä. Kun näiden äännähdysten tuottaminen vaatii ponnistusta, muuttuu kommunikaatio äärimmäisen kuormittavaksi. Jos äännähdykset jättää pois, jää kommunikointiin katkoksia. Vastakkain istuen niitä voi paikata nyökkäyksillä ja ilmeillä, sen sijaan esimerkiksi kävellessä, autossa tai huoneesta toiseen puhuessa ei. Olen alkanut arvostaa aivan uudella tavalla lähikommunikaatiota, kasvokkain oloa.