Norman Doidge, neuroplastisiteetti ja lääketieteen paradigman muutos

Tämän ääniongelman myötä olen lukenut paljon neuroplastisiteetista eli aivojen muokkautuvuudesta. Kesän aikana luin Norman Doidgen kirjaa "The Brain´s way of Healing". Referoin nyt siitä joitakin keskeisimpiä ajatuksia.

Aivojen ja hermoston toimintaan liittyvä paraneminen tapahtuu usein kehon ja aistien kautta. Nämä ovat ne reitit, joiden kautta aivot ovat yhteydessä maailmaan ja näin ollen ne myös tarjoavat kaikkein luonnollisimman ja vähiten tunkeutuvan tavan vaikuttaa aivoihin.

Aivojen ja kehon välillä on jatkuva kaksisuuntainen yhteys. Aivot lähettävät signaaleja kehoon, keho puolestaan lähettää signaaleja aivoihin. Näin ollen aivot ovat aina yhteydessä kehon toimintoihin ja aistien kautta myös ulkomaailmaan. Tätä kaksisuuntaista yhteyttä voidaan käyttää paranemisen fasilitoijana.

Kun puhutaan neuroplastisiteetista, puhutaan kokonaisen lääketieteellisen paradigman muutoksesta. Doidge kuvaa sitä, miten moderni lääketiede kehittyi modernin tieteen myötä. Tämän modernin tieteen näkemys oli pystyä hallitsemaan luontoa. Tieteen kehitys otti vaikutteita sodankäynnistä ja monet lääketieteen metaforista ovatkin varsin sotaisia: "taistelu sairautta vastaan", "sota syöpää vastaan", "sairauden päihittäminen" ja "lääkärin määräykset". Lääketiede kehittyi ja sen myötä yhä tehokkaammat lääkkeet ja kirurgiset operaatiot. Edelleen näillä tunkeutuvilla operaatioilla on paikkansa, mutta kaikenlaisten häiriöiden kohdalla "hyökkäys" ei ole toimivin hoitomuoto. Tässä "taistelussa tauteja vastaan" potilaan keho nähdään lähinnä taistelukenttänä ja potilas itse on passiivinen, avuton sivustakatsoja. Taistelu käydään lääkärin ja taudin välillä. Kun lähdetään puhumaan neuroplastisiteetista uutena hoitomuotona, joudutaan muuttamaan koko käsitystä ihmisestä passiivisena potilaana ja kahden vastavoiman taistelukenttänä. Neuroplastinen kuntoutuminen vaatii potilaan aktiivista osallistumista omaan hoitoonsa. Ajatus ei ole uusi - jo Hippokrates näki kehon itsessään suurimpana parantajana, lääkärin ja potilaan työskennellessä yhdessä luonnonvoimia hyväksikäyttäen, auttaen kehoa aktivoimaan omat parantavat voimansa. Tässä näkökannassa lääketieteen ammattilainen ei keskity vain potilaan vammoihin tai ongelmiin, vaan myös etsii niitä terveitä ja toimivia alueita, jotka saattavat olla piilossa ja joiden kautta paranemisen avaimet voivat löytyä.

Tämä on siis ensimmäinen lähtökohta. Ihmisen on lähdettävä itse aktiivisesti tutkimaan omaa sairauttaan tai häiriötään ja harjoittamaan auttavia asioita. Tämä edellyttää toisenlaista suhtautumista mihin olemme tottuneet. Tilanne ei korjaannu lääkärikäynnillä, pillerillä tai injektiolla. Meidän on itse alettava tekemään asioita toisin.

Neuroplastisiteetissa on kyse hermostollisten yhteyksien joustavuudesta ja muutoskykyisyydestä. Kun puhutaan neuronien uudelleenkytkennöistä, tarkoitetaan muutoksia, jotka tapahtuvat synapseissa, joko vahvistaen ja lisäten tai heikentäen ja vähentäen yhteyksien määrää hermosolujen välillä.

Neuroplastisiteetin kaksi keskeisintä lakia ovat:

1) "Neurons that fire together, wire together" ("Hermosolut, jotka laukeavat yhdessä, kytkeytyvät yhteen")
Toistuva kokemus johtaa rakenteellisiin muutoksiin aivojen hermosoluissa, jotka prosessoivat tuota kokemusta, vahvistaen näin synaptisia yhteyksiä. Kun mitä tahansa toimintaa toistetaan riittävän monta kertaa, siitä vastaavat hermoyhteydet laukeavat yhä nopeammin, vahvemmin ja selkeämmin. Näin ollen nämä eniten käytetyt yhteydet tulevat tehokkaimmiksi ja yhä paremmiksi suorittamaan omaa tehtäväänsä.

2) "Use it or lose it" ("Käytä sitä, tai menetä se") - "Neurons that fire apart wire apart" ("Hermoyhteydet, jotka laukeavat eri aikaan, irtoavat toisistaan")
Tämä sääntö on käytännössä edellisen käänteinen. Kun lopetamme tekemästä tiettyä toimintoa pidemmäksi aikaa, siitä vastuussa olevat hermoyhteydet heikentyvät ja surkastuvat ajan mittaan. Voimme käyttää tätä myös hyväksemme: jos haluamme päästä eroon haitallisista yhteyksistä, meidän tulee löytää tapoja olla käyttämättä niitä - tällöin kytkennät hiljalleen purkautuvat.

Spasmodisessa dysfoniassa äänihuulia säätelevä hermoyhteys toimii väärin - kun äänihuulten pitäisi aueta, ne sulkeutuvat (adduktorinen SD) tai kun niiden pitäisi sulkeutua, ne jäävät auki (abduktorinen SD). Näin ollen neuroplastisen kuntoutumisen perustana on muuttaa toimimaton yhteys. Meidän pitää siis löytää tapoja käyttää ääntä, jotka eivät vahvista äänihuulten spasmia vaan päinvastoin auttavat rakentamaan niitä yhteyksiä, joissa ääni toimii ja vahvistaa niitä.

Jo neljä kuukautta toimivaa ääntä

Pahoittelen pitkää hiljaisuutta. Näyttää vain olevan niin, että kun ongelma ei ole päällä, sitä ei ole tarvetta myöskään miettiä - ja silloin siitä ei saa aikaiseksi kirjoittaakaan. Ääni on siis toukokuun puolivälistä asti ollut toimiva. Monesti tästä jollekulle kertoessani olen sanonut, että "olen ollut jo neljä kuukautta oikeastaan ihan normaali" - ja tämähän herättää aina suurta huvittuneisuutta :)

Edelleenkään en ihan tiedä, mikä tilanteen pitää hyvänä. Olen ollut nyt puoli vuotta gluteenittomalla ruokavaliolla (koska epäilen olevani gluteeniyliherkkä ja siitä voisi johtua B12-vitamiinin imeytymättömyys, joka voi vaikuttaa hermostoon) ja syönyt B12-vitamiinia (metyylikobalamiini), B9-vitamiinia (metyylifolaatti), magnesiumia ja sinkkiä. Olen virkeämpi, nukun paremmin ja vatsani voi paremmin, joten ainakaan haittaa näistä muutoksista ei ole ollut. Sitä en osaa sanoa, kuinka suuri vaikutus niillä on hermoston toimintaan. Ääniharjoituksia en ole tehnyt nyt enää säännöllisesti kun ääni toimii. Mutta edelleen kyllä laulelen ja tarvittaessa availen ääntäni erilaisin keinoin. Neuroplastisiteettiharjoituksilla (joiksi kutsun niitä harjoituksia, joilla sain ääneni kulkemaan silloin kun se oli huonossa jamassa - käytännössä siis uudenlaisten hermoyhteyksien aktivointi esim. puhetta hidastamalla, äänensävyä muuttamalla, laulamalla ja puhumalla vuorotellen, äänentuotto kummallisissa asennoissa) oli selvästi iso merkitys äänen palauttamisessa, mutta niitäkään en ole enää tarvinnut.

Ehkä keskeisin pysyvä muutos, jonka huomaan, on puhetavan muutos. Olen oppinut puhumaan kevyemmin. Ääni ei putoa enää kurkkuun enkä väsyneenä tai kuormittuneenakaan ala käyttää painetta äänentuotossa. Muistutan itseäni "höyhenenkeveästä asenteesta" - jos ääni takkuilee, älä lisää voimaa, vaan vähennä sitä. Tätä jouduin jonkin aikaa opettelemaan, mutta nyt se on niin automatisoitunutta, että ääneni toimii itsestään kevyemmin. Ehkä puheäänen korkeuteni on hieman myös noussut ja äänestä on tullut elävämpi, soivempi. Mistään keinotekoisesta puhetavasta ei siis ole kyse, vaan paremminkin äänen luonnollisen elävyyden palauttamisesta. Minulla on on vuosia (ellei vuosikymmeniä) ollut taipumus tietyissä (erityisesti virallisissa) tilanteissa puhua vähän monotonisen "vakuuttavasti" ja väsyneenä ääni on pudonnut matalaksi, soinnittomaksi ja kireäksi. Kireys on vähentynyt - ehkä minusta on samalla tullut leppoisampi tyyppi :)

Edelleenkään en tiedä, miten pysyvä tila tämä on. Mutta taidan olla jo todiste sen paikkansapitämättömyydestä, etteikö spasmodisesta dysfoniasta voisi kuntoutua!