Herkkyydestä

Suhtaudun varauksella käsitteeseen "erityisherkkyys", koska sitä käytetään myös väärin ja joskus sen piikkiin laitetaan paljon sellaista, mitä ei tarvitsisi tuollaisella käsitteellä lokeroida. Toisaalta jaan kyllä ajatuksen, että ihmisten hermostollisessa reagointiherkkyydessä on (synnynnäisiä eroja). Minä taidan olla sieltä herkemmin reagoivasta ääripäästä. 

"Herkkyys eli sensitiivisyys on synnynnäinen psykofyysinen ominaisuus, jonka perusta on hermojärjestelmän herkässä reagoivuudessa. Herkkä, sensitiivinen ihminen on erityisen herkkä ympäristölleen ja sen ärsykkeille ja myös sisäisille vaikutteilleen. Hän tekee poikkeuksellisen hienovaraisia havaintoja ja prosessoi niitä syvällisellä tavalla, osittain tiedostamattomasti tai puolitietoisesti. Tällainen hermosjärjestelmän herkkyys luo perustan herkän ihmisen kokemis- ja reagointitavoille. Synnynnäisyys tarkoittaa sitä, että herkkyydellä on biologinen perusta. Ympäristö ja kasvatus kuitenkin vaikuttavat osaltaan siihen, millaiseksi ihmisen persoonallisuus kehittyy."

"Herkkien ihmisten aistielimet eivät ole muita paremmat, vaan heidän aivonsa ja hermostonsa prosessoivat aistiärsykkeitä arkielämän kannalta liiallisella tarkkuudella. Juuri siksi herkkä yksilö poimii huomaamattaan ja tahtomattaan pieniä vivahteita ja risahduksia. Herkkien ihmisten kokemuksena aistiherkkyydessä painottuu yleensä herkkyys äänille ja melulle sekä visuaalisille ärsykkeille, esimerkiksi valoille ja väreille. Tämä selittyy sillä, että näkö ja kuulo ovat keskeisimmät aistit. Hajuaistikin on keskeinen, ja sitä on vaikeampi sulkea pois kuin kuuloa ja näköä."

         (Janna Satri: Sisäinen lepatus - herkän ihmisen tietokirja, 2014)

Joskus toivon, että olisin vähän vähemmän herkkä. Etten heräisi joka kerta kun mies kääntää kylkeä tai lapsi yskähtää. Etten tuntisi omassa kehossani kaikkien muiden tunteita. Etten jännittyisi joka kerta kun hevonen jännittyy. Etten menisi kokokehojumiin, jos musiikki on liian lujalla. Että pystyisin nielaisemaan herneitä, vaikka niiden koostumus tuntuu ikävältä. Etten menettäisi stressaantuneena totaalisesti kykyäni parkkeerata autoa.




Mietin, onko reagointiherkkyydellä ja spasmodisella dysfonialla mitään yhteyttä? Tuntuu, että myös ääneni reagoi aivan joka asiaan. Niin on ollut jo kauan ennen oireiden alkamista tai diagnoosia. Ääneni on aina ollut helposti kuormittuva. Se on lähtenyt kokonaan useamman kerran flunssien jälkitautina. Lauluääneni on ollut äärimmäisen reaktiivinen. Se on heilahdellut vireystason ja tunnetilojen mukaan, kulkien joskus voimakkaana ja ongelmitta ja toiste taas katkeillen, murtuen ja pihisten ohuena. Muistan, miten joskus uuden opettajan kanssa laulutunteja aloittaessani ääneni ei kulkenut ollenkaan. Se sortui rekisterinvaihdoksissa, jäi kiinni kurkkuun ja oli ohut, hauras, voimaton. Kun siirryin laulamaan selin opettajasta, kauimmaiseen nurkkaan, ääneni ei enää "ujostellutkaan" vaan lähti toimimaan vahvana ja herkkänä, sävykkäänä. Puhumisen meluisissa ympäristöissä kuten baarissa olen aina kokenut kuormittavana. Olen joutunut ponnistelemaan saadakseni puhuttua ja illan jälkeen ääneni on ollut uuvuksissa. Olen myös vuosia tunnistanut ns. "defensiivisen äänen", jolla huomaan puhuvani yrittäessäni estää jotakin tunnetta nousemasta pintaan. Tämä "defensiivinen ääni" on kaikkein lähinnä sitä kurkkuun putoavaa ääntä, joka edeltää spasmodisen oireilun pahenemista.